Marraskuun ikävä

On hämärtyvä marraskuun päivä,
aurinko jaksaa vain hetken valaista.
Maa on märkä eilisen sateen jäljiltä,
Eino-myrskyn repimät koivunoksat ovat sikin sokin nurmella.

Pienet ledivalot loistavat ja tuovat piristystä pimenevää päivään,
tuuhea kuusi jököttää ylpeänä värivalot kainalossaan.
Naakat raakuttavat lähimetsässä ilkeästi,
en muista kuulleeni muina syksyinä tuollaista mölyä.

Pimeys ja syksyn märkyys ei yllätä tänäkään marraskuisena päivänä.
Joka vuosi se tuntuu yhtä raskaalta.
Ainut ilonaihe on talven odotus.
Joka päivä toivoo, että pakkasen jälkeen saadaan lunta.

Marraskuu on surullisin ja pisin kuukausi.
Joka päivä on valon määrä eilistä pienempi.
Päivänvalo ei jaksa taistella yön pimeyden kanssa.
On pakko hellittää ja antaa periksi.

Pyöreä kuu möllöttää pohjoistaivaalla,
oi kuu,oi kuu, mikä ihanan pyöreä valopallo.
Sinä se jaksat ilastuttaa tätä mustaa marraskuuta.
Loistosi antaa toivoa, ei pimeys kestä kauan.

Jos jostakin kuukaudesta voisi luopua, se olisi marraskuu.
Ei ole marraskuun syy,että se on niin synkkä.
Luonto vaan siirtyy lepoon talveksi,
kyllä sitä jaksaa sinnitellä kevään valoa odotellessa

Haen kuivia koivuklapeja ja sytytän takkaan valkian,
tulen loimutus ja takkaluukun läpi tuleva lämpö kuumottaa poskia.
Laitan silmät kiinni ja kuvittelen olevani etelän auringossa kuumalla hiekalla.
Vähän yli kuukausi Jouluun ja sitten alan odottaa tammikuun kovia pakkasia.